{REL[125][writer_speaker]3jjOkbDSREL}

Itsekkyyttä pidetään aika yksimielisesti paitsi ikävänä piirteenä ihmisessä, myös esteenä hyvälle yhteistyölle. David Marcum ja Steven Smith kääntävät esiin kolikon toisen puolen kirjassaan “Egonomics - what makes ego our greatest asset” ja taitavasti osoittavat, että isoja egoja suurempi pulma voivat tulosten kannalta olla ihmiset, jotka käyttävät työssään vain pientä osaa kyvyistään.

Kirjan viesti riemastutti, koska se natsasi omiin kokemuksiini yli tuhannesta työyhteisöstä. Itsekeskeiset öykkärit ovat toki riesa ryhmässä kuin ryhmässä, mutta heidät on paljon helpompi saada kuriin kuin siirtää virtaa apaattisiin työssäkävijöihin, jotka eivät tajua tai muista, miksi työssä käydään.

Röyhkeys ja apaattisuus ovat itse asiassa saman taudin oireita. Vaivan nimi on heikko itsetunto ja se oireilee öykkärillä pullistelun tarpeena, apaatikolla omien kykyjen vähättelynä.
Molemmat tyypit ovat iso ja kasvava haaste johtamiselle. Miten saa kuriin ne, jotka ottavat ikiomia valtuuksia? Entä miten saa mukaan ne, joita homma ei kiinnosta? Jos laimeaan porukkaan yrittää saada liikettä uhkailemalla tai korottamalla komentoääntä, herättää vain pelkoa ja vastarintaa. Lopputulos voi olla - ja usein on, päinvastainen kuin tarkoitus.

Esimiehen välineet ovat vähäiset asiassa, johon ratkaisun avaimet ovat yksilöllä itsellään. Jos tämän tajuaa, on jo pitkällä.

Kun pomo tajuaa, että ihmisissä on piileviä voimia, joita ei voi vapauttaa kukaan muu kuin ihminen itse, hän ei yritä asemansa nojalla saada ihmisiä toteuttamaan sitä mitä hän tai yritys haluaa, vaan hän luo edellytykset, jossa ihmiset pääsevät sytyttävät itse itsensä. Näin syntyy aito roihu ja huikeita tuloksia.

Elämme aikaa, jona yksilön ja yhteisön arvot ovat joutuneet tositestiin. Nyt katsotaan, mikä meille itse kullekin on todella tärkeätä. Me-henki joutuu koetukselle, kun paljosta puuhasta jää vähän villoja. Syitä haetaan mielellään toisten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. On iso ero siinä, kohdataanko työpaikan haasteet yhdessä vai yksilöinä. Tajuaako jengi olevansa samassa liemessä vai pystyttääkö barrikadia itsensä puolustamiseksi? Itsekkyyttä ei tule hyväksyä, mutta ei myöskään sitä, että osa porukasta vetäytyy vastuustaan ja jättää kelkan muiden vedettäväksi.

Jokaisessa ryhmässä on piileviä voimia odottamassa vapauttamista. Egojen johtaminen on herkkää puuhaa. Isot egot kutistavat ja rusentavat ryhmän muita jäseniä, liian pienet egot kutistavat ryhmän tuloksia. Sopiva määrä egoa on käytössä silloin, kun ihmiset kokevat pääsevänsä ryhmässä käyttämään ja näyttämään kykyjään, oppivat uutta ja kehittyvät ihmisinä.

Jokaista ryhmän jäsentä pitää rohkaista olemaan oma itsensä, mutta myös velvoittaa sisäistämään ryhmässä toimimisen ehdot. Työ ei ole egotrippi. Kaiken tekemisen perusta on asiakkaalta saatu toimeksianto eikä oma nautinnonhalu tai pätemisen tarve. Jos jokainen tajuaa tämän, niin yhteinen tehtävä yhdistää ja vapauttaa ihmiset.

Varoitan erityisesti kahdesta asiasta. Ensiksikin mairea makeilu ei toimi yhteishengen rakentamisessa. Pitää osoittaa aitoa kiinnostusta ihmisiin ja olla syvä ymmärrys siitä, että ihmiset ovat ihan oikeasti erilaisia ja syttyvät eri asioista ja eri vauhdilla. Toiseksi varoitan tuloksista: niitä voi tulla ällistyttävän nopeasti. Pieni muutos yhdessä tekemisen hengessä voi näkyä numeroissa jo huomenna.

Heikki Peltola
nostemestari

» Tillbaka

Namn:

Skriv ordet i bilden nedanför:

» Tillbaka